Lyijykynän sävyissä – tarina hiljaisesta talvipäivästä Kylmäluomalla

Tänään luonto hengitti hiljaa.
Aamu valkeni Kylmäluomalla pakkaseen. Yöllä oli satanut lunta ja tasoittanut maiseman. Jättänyt jälkeensä harmaan eri sävyjen hiljaisen maalauksen.

Koko ympäristö näytti siltä, kuin se olisi piirretty lyijykynällä – jokainen puun oksa ja mökkipolku omalla ohuella, tarkalla viivallaan. Ilmassa leijui pienen pakkasen kirpeys, sellainen, joka tuntuu heti poskilla ja raikkaassa hengityksessä, kun astuu ulos.

Mitään ylimääräistä ääntä ei kuulunut. Ei tuulen huminaa, ei lintujen laulua, ei askelten edeltämiä rasahduksia. Ainoastaan talven oma syvä hiljaisuus, jossa ei ole kiirettä eikä levottomuutta. Maisema, joka seisoo paikallaan – katsoo takaisin, aina yhtä tyynenä ja ryhdikkäänä kuin ennenkin.

Tällaisena päivänä ei tarvita karttaa eikä suunnitelmaa. On lupa lähteä liikkeelle, kuhanpahan käytellä sinne, tänne ja tuonne, ilman sen kummempaa määränpäätä. Lumiset polut kuljettivat milloin mökkirinteeseen, milloin metsän turvaan, järven rantaan, mutta ei kuitenkaan vielä jäälle. Talvi johdatti eteenpäin omalla tavallaan, ja oli helppo kulkea sinne, missä maisema näytti juuri sillä hetkellä houkuttelevimmalta.

Talvi antaa luvan pysähtyä ja olla hetken aikaa omissa ajatuksissaan. Muita ei juurikaan näy. Päivä rytmittyi kauniisti: ulkoilua, kupillinen kahvia, välipalaa ja päivälepo. Ja sitten kierros uudelleen. Kylmäluomalla tällainen liike ja rytmi syntyy itsestään – luonnon omasta kutsusta. Järven jäällä näkyi jo muutama pilkkijä, niitä, joilla on tietoa ja tuntumaa näistä järvistä. Pakkaset tekevät hiljalleen tehtävänsä; varovainen on vielä oltava, mutta talvi antaa kyllä merkit ajallaan siitä, milloin jää kantaa meitä kaikkia.

Hämärä hiipi metsään vähitellen. Ei yhtäkkiä, vaan kerros kerrokselta. Ja silloin tulee se sininen hetki. Talven hiljainen taika on juuri siinä: sinisyydessä. Selkeänä, syvenevänä ja pysäyttävänä. Siitä ei saa valokuvaa, joka vastaisi sen kokemista. Kamera ei tavoita sitä, mitä sydän muistaa. Sininen hetki kutsuu aistimaan maisemaa joka solulla – se herättää lempeän kaipuun palata takaisin näihin maisemiin, vaikka et ole vielä edes lähtenyt.

Kun pimeys alkoi laskeutua kunnolla, mökillä oli aika laittaa sauna lämpiämään. Puut takkaan tuomaan tunnelmaa ja lämpöä. Löylyn odotus tuntui hyvältä. Sauna kuuluu talvipäivään yhtä tiiviisti kuin lumi näihin metsiin. Se puhdistaa, rauhoittaa ja pehmentää mielen. Löylyjen välissä oli hyvä piipahtaa jäähylle ulos. Antaa kylmän nipistää jalanpohjia. Herättää keho juurien kautta tuntemaan talven parantavan viileyden.

Saunan jälkeen mökki tuntuu entistä kodikkaammalta. Ilta on raukea, mieli tyyntynyt ja talvipäivä painuu hiljalleen yöhön. On ihana mennä nukkumaan, käpertyä peiton alle ja antaa unen tulla. Täällä se käy helposti – saa rauhalliset ja sikeät yöunet, omalla painollaan, sen enempää pyytämättä.

Kylmäluoma osaa rauhoittaa. Se tekee sen maisemallaan, talven harmailla sävyillä ja hiljaisilla poluilla. Täällä saa kulkea juuri sellaisena kuin on – suunnittelemattomasti, uteliaasti ja omaa tahtiaan.

Kylmäluomalla kyllä rentoutuu, jos missä. Tai niin kuin meillä päin sanotaan: saapi levähettyö oekkein kunnolla.